Tässä lyhyt kertomus sanoin ja kuvin elämästäni, kokemuksistani ja toiveistani.

Olen syntynyt evakkomatkalla Lohtajalla joulukuussa 1944. Siihen aikaan käytiin Lapin sotaa saksalaisia vastaan ja perääntyessään saksalaiset tuhosivat Lapissa kaiken. Talot oli poltettu sekä maanteille ja silloille; jopa pihoille oli asetettu miinoja. Tänne tuhottuun Lappiin perheeni palasi evakkomatkalta suuren surun ja puutteen keskelle. Nämä olivat minun varhaisen lapsuuteni olosuhteet. Opiskeluun ei ollut mitään mahdollisuutta kansakoulua pitemmälle ja työssä täytyi olla pienestä alkaen.
     Vaikka mahdollisuuksia korkeakouluihin ei ollut olemassa, tarjosivat lapsuuteni ankarat olosuhteet ja ympäröivät erämaat erittäin hyvät puitteet henkiseen ja fyysiseen kehitykseen. Elämässä oli usein vain kaksi mahdollisuutta: Täytyi selviytyä omin avuin sekä yhteistyössä naapureiden kanssa tai kuoltava; ja ihmisten henkisestä kestävyydestä riippui paljossa se, kuinka näissä vaikeissa olosuhteissa pärjättiin. Silloin ei ollut nykyisiä yhteiskunnan tarjoamia päivärahoja tai muutakaan tukea elämää helpottamassa. Ja juuri näissä olosuhteissa minusta kasvoi sellainen elämän voittaja, joka ei pelkää enää vaikeimpiakaan elämän tilanteita tai elämän haasteita.

Ensimmäiset ikävuoteni perheeni asui isäni kodissa, mummolassa, jossa kristilliset arvot hallitsivat ihmisten elämää, vaikka varsinaisia uskovaisia ei oltukaan. Esimerkiksi sunnuntait pyhitettiin lepopäiväksi ja yleisessä kielenkäytössä sunnuntaita kutsuttiinkin nimellä ”Pyhä”. ”Viime pyhänä”, ”Ensi pyhänä” jne. Samoin ajateltiin, että Jumala palkitsee ihmisten hyvät teot ja rankaisee pahoista teoista. Tämän vuoksi köyhien, vanhusten ja sairaiden auttaminen oli sydämen asiana.
     Ilmeisesti tämä mummolan kristillisiä arvoja kunnioittava henkinen ilmapiiri oli vaikuttamassa myös siihen, että minulla oli jo pienestä alkaen kiinnostusta uskon alueille ja henkiseen minään ja henkiseen maailmaan. Kansakouluikäisenä poikana tutkistelin paljon raamattua ja etsin sieltä elämän viisautta tulevaa elämääni varten. Kirkkoon minulla ei ollut mahdollisuutta päästä, ja kun siihen aikaan ei ollut kotikylälläni, pienellä syrjäisellä kylällä, toisia uskonasioista kiinnostuneita nuoria ja minä olin yksin uskonnollisten kysymysteni kanssa. Kun myös silloinen lestadiolainen herätysliike oli poliittisesti suuntautunut köyhiä ja sorrettuja vastaan, tämä johti siihen, että ollessani 17-vuotias, aloin syventymään jooga-meditaatioon ja kontemplaatioon sekä intialaiseen uskonnolliseen filosofiaan. Vuotta myöhemmin, marraskuussa 1963, aloitin aktiivisen hypnoosin tutkistelun.
     Asepalveluksen suoritin Oulun Hiukkavaarassa 1964-1965. Tammikuussa 1965 matkustin lääkintäkouluun, josta palasin helmikuussa ja tämän jälkeen toimin Hiukkavaaran poliklinikalla kotiutumiseeni saakka. Kuvat alla ovat näiltä ajoilta.

Sunnuntai 11.1.1965 Oulun Hiukkavarassa. Edessä oli lähtö lääkintäkouluun Lahteen.

Varustukset täyspakkauksessa. Eli kaikki mukaan.

Kotiutumiseni tapahtui toukokuussa 1965

Armeijan jälkeinen aika oli satunnaisia töitä Metsähallituksessa ja naapurin isännällä sekä sittemmin omia leveranssihommeleita. Elämän pääpaino oli kuitenkin kaiken aikaa hypnoosiopinnoissa ja meditaation harjoittelussa sekä henkisen maailman ja henkisen minän kartoittamisessa. Niinä vuosina tutkin erityisesti intialaisen filosofin Iddo Krisnamurtin teoksia. Intialaisessa uskontofilosofiassa korostetaan erityisesti ihmisen ja luonnon ykseyttä, harmoniaa, jossa ihminen on yhtynyt jumaluuteen ja kaikkeen elolliseen. Kesäiltaiset kalamatkat Vuojoelle ja pitkät syksyiset eräretket tunturien maahan tarjosivat valtavan hyvät puitteet luetun ja tutkitun tiedon sisäistämiseen ja olivat todellista henkisien kokemuksien rikkautta – rikkautta, jonka arvoa ei voi enää rahassa mitata.

Yksi elämäni tavoitteista oli 1968 syyskuussa suorittamani hypnoosinäytäntö. Pääsiäisenä 1969 esitin seuraavan hypnoosiohjelman ja tavoitteeni oli kokemuksen kartuttua lähteä kiertämään Suomea hypnoosinäytäntöjen merkeissä. Kuvaan tuli kuitenkin avioliitonsolmiminen kotikyläni opettajan kanssa ja sen myötä hypnoosi joutui väistymään arkipäiväisempien töiden tieltä pitkiksi ajoiksi.

Kansakoulu kotikylälläni Sodankylän Vuojärvellä lakkautettiin vuonna 1973, jonka jälkeen muutin perheineni asumaan Sodankylän kirkonkylälle. Tämän jälkeen minulla oli mahdollisuus käydä myös kirkossa, mutta todellista Oikeuden Jumalaa ja todellista veljien ja sisarten välistä rakkautta sieltä ei löytynyt. Kirkossa tunsin itseni niin ulkopuoliseksi ja ei-toivotuksi ja tämän vuoksi syksyllä 1975 hakeuduin paikallisen helluntaiseurakunnan keskuuteen. Kuitenkin sielläkin vallitsi sama ihmisten luokittelun kirous, ihmisten erottelu ja syrjintä ja kolmen ensimmäisen vuoden aikana tunsin, että minä olin liittynyt väärään seurakuntaan, mutta kun silloisessa Sodankylässä ei ollut vaihtoehtoa, jatkoin siinä seurakunnassa. Syyskuussa 1978 minut siunattiin evankelistan virkaan ja matkustin raamattukouluun Hämeenlinnaan. Raamattukoulusta palattuani aloin Jumalan valtuusmiehenä toteuttamaan kutsumustani Sodankylässä. Minun pääasiallisena tavoitteena oli saarnatyön lisäksi henkinen sielunhoito sekä seurakunnan sisäisten ristiriitojen korjaaminen. Tavoitteeni oli muuttaa seurakunnan henkistä ilmapiiriä niin, että seurakunnassa tulisi vallitsemaan sellainen henkinen ykseys ja keskinäinen rakkaus, ettei kenenkään tarvitsisi kokea liittyneensä väärään seurakuntaan; ja että ihmiset kokisivat tulleensa siunatuiksi ja myös pysyisivät seurakunnassa.
     Seuraus tästä minun pyrkimyksestä korjata helluntaiseurakunnassa ilmeneviä epäkohtia oli kuitenkin se, että 19.8.1979 minulla ei ollut enää muuta vaihtoehtoa kuin ilmoittaa aikani siinä seurakunnassa päättyneeksi ja pyytää eroa seurakunnasta.

Juhannusaattona vuonna 1983, siitäkin huolimatta, että turvasin Jumalaan, jouduin osalliseksi rajuun liikenneonnettomuuteen. Seurauksena oli terveyteni lopullinen menettäminen ja pyörätuolielämä lopuksi ikää. Tämä todistaa puolestaan sen, että koko helluntailainen hurskaus oli utopistisessa haavemaailmassa elämistä ilman todellisuuspohjaa ja turvaa Jumalassa.

Jumalan kieltäjä en vieläkään ole, mutta nykyisen länsimaisen kristillisyyden opettamaan Jumala-käsitykseen en pysty enää uskomaan. Jumaluus on todellisuutta, joka valitsee kaikkialla elävän luomakunnan keskuudessa universaalisena henkenä, joka ylläpitää elämä ja antaa kaikille luoduille elämää suojelevan viisauden. Me ihmiskuntana olemme harhautuneet kauas tästä elämää suojelevasta universaalisesta viisaudesta ja kuljemme totaalisen tuhon tietä ahneudessamme ja vihassamme, joista todisteita löytyy kaikkialta kotimaastamme ja maailmalta. Meillä ihmiskuntana on vain yksi tie turvatumpaan tulevaisuuteen; meidän on löydettävä uudelleen kadottamamme yhteys kaikkien uskontojen yläpuolella olevaan korkeampaan tietoisuuteen ja kasvettava siihen henkiseen kypsyyteen, ettemme ole enää alttiita tuhoisien auktoriteettien johdatuksille ja vaikutuksille. Meidän ihmisinä on rakennettava kokonaan uusi maailma ja luotava elämälle sellaiset uudet arvot, jotka eivät perustu toisten ihmisten ja luonnon häikäilemättömään riistoon.

Tämä on minun sanomani ja kutsumukseni ja toivon, että vaivankestäminen näiden päämäärien hyväksi ei olisi turhaa.

Alla likenneonnettomuuten liittyvä kuvia

23.6.1983 Täysosuma moottoripyörältä Tämän auton kuskipukilta minut nostettiin "kuolleena" ulos.

Tilanteeni vuotta myöhemmin.

Kävelemisen opettelua sairaanoitajan avustamana elokuussa 1984.