Niihin aikoihin elettiin maassamme ja etenkin Lapissa murroskautta. Oli massiivinen työttömyys ja kun myös Metsähallituksessa siirryttiin vakituisessa työsuhteessa olevien ammattimetsurien käyttöön ja sen myötä pienviljelijävaltaiselta maataloudelta loppui sivutienestimahdollisuus, tuli monen asutustilan kohtaloksi lautojen naulaaminen ikkunoihin ja lähtö Ruotsiin paremman elintason toivossa. Sinne Ruotsiin lähtivät myös kotiperältäni lähes kaikki ikäiseni, mutta minulle kävi kuin sille kuuluisalle metsolle meren rannalla: "Kotimaahani jään vaikka äimiä nielisin"; ja niinpä yritin järjestää itselleni tienestimahdollisuuksia pienimuotoisilla laveranssihommilla.

Sinä syksynä laveranssisavottani oli eräs niittypalsta Haaraojan varressa Luostotunturin suunnalla ja sinä syksynä minulla oli myös elämäni ensimmäinen hirvenkaatolupa, joten vuorottelin työpäivien ja hirvenpyyntipäivien välillä ilmojen mukaan ja sinä perjantaina piti olla työpäivä, mutta toisin kävi.

Kaikkein ensimmäisin vastoinkäyminen sinä perjantaina oli kun olin matkalla työmaalleni ja loikkasin suhteellisen kapean Haaraojan yli, niin kuin jo lukemattomat kerrat ennenkin. Kuitenkin kävi, että jalkani lipesi lumisella ojan törmällä ja tipahdin puroon niin, että minun vaatteet kastuivat ja kengät tulivat täyteen vettä. No. Tein suuret roitotulet ja kuivattelin vaatteet, johon hommaan tuhraantui työpäivää parisen tuntia, jonka jälkeen yritin aloittaa työhommat, mutta moottorisahani oli päättänyt teniä eikä suostunut käynnistymään millään opilla. Tätä moottorisahaani yritin käynnistää pari tuntia, mutta mitkään konstit eivät auttaneet. Sahani ei yksinkertaisesti suostunut käynnistymään, ja nyt kun päivä oli kääntymässä jo iltapäiväksi, nostin moottorisahani kannon päälle odottamaan parempaa päivää ja päätin lähteä hirvenpyyntiin, jospa se luonnistuisi paremmin.

Ennen lähtöni keitin vielä kahvit ja kahvit juotuani lähdin seuraamaan hakkuualueen kautta joskus aiemmin menneitä hirviä. Kuopat lumessa kertoivat, että hirvet olivat olleet liikkeellä, mutta edes kulkusuuntaa näistä jäljistä ei voinut päätellä ja niinpä muistelin mistä päin viimepäivinä oli tuullut ja niin lähdin kulkemaan vastatuuleen. Parisen kilometriä näitä vanhoja jälkiä seurattuani jalkani upposi suonsilmäkkeeseen, mutta en alkanut enää vaatteita, kenkiäni ja sukkiani kuivattamaan vaan jatkoin jälkien seuraamista.
     Nämä hirvenjäljet menivät Kurtsiojan varteen ja Kurtsiojan vartta latvavesiä kohti. Menivät lähelle Vuovaaraa, josta kääntyivät pohjoiseen. Vuovaaran laitamilla suon laidassa yksinäinen metso kurkisti pienen kuusen takaa tulijaa ja nousi lopulta siivilleen, mutta kun hirvien jäljillä olin, metso sai mennä menojaan. Tämän suon yli jälkiä seurattuani tuli vastaan kapeahko pajuinen hetekuru, jonka yli pienen kumpuun päästyäni totesin, että tämä kumpu oli täynnään tuoreita hirven jälkiä ja niinpä herkistin aistini valppaimmilleen.

Päälläni oli täysin valkoinen lumipuku ja täysin valkoisessa lumisessa metsässä saatoin liikkua suhteellisen näkymättömästi ja pehmeässä lumessa kuulumattomastikin. Kello oli jo puoli neljän kieppeillä ja luminen erämaa alkoi jo hämärtyä kun pääsin kosketuksiin näiden hirvien kanssa, mutta ensikertalainen on ensikertalainen ja tein elämäni töppäyksen ja niin nämä hirvet meni menojaan ja lähtö oli sitä luokkaa, että niiden hirvien perään oli turhaa enää lähteä ja mieliala oli sen mukainen. Tämän lisäksi pimeä oli tulossa ja kotiinkin liki 10 kilometriä umpista, joten oli suunnattava kämpälle yöksi.

Vuovaaran rinteelle päästyäni tympi sen päivän vastoinkäymiset tosissaan ja kun tämän lisäksi olin rättiväsynyt, istuin ison aihkipetäjän juurelle. Nojasin selkäni paksuun petäjään reppuineen ja kivääri oli poikittain polvieni päällä. Mieli oli todella maassa ja tuntui, ettei sinä päivänä olisi kannattanut nousta sängystä ollenkaan - olisi säästynyt monelta vastoinkäymiseltä, useiden tuntien turhalta hirvien jäljittämiseltä ja tämän lisäksi meni se metso, sekin kun olisi ollut pieni lohtu sille vastuksien päivälle.

Ympärillä oli luminen täysin valkea erämaa. Suuret korkeat vaarakuuset, jykevät aihkipatäjät ja paksut ikihongat kurottivat latvansa kohti taivasta, jonne oli syttyneet ensimmäiset kirkkaat tähdet. Siinä istuessani en edes ajatellut mitään, olin vain hiljaa ja aistin sen ympäröivän todellisuuden ja jostain syvältä sieluni syvyyksistä kumpusi kansakoulun laulukirjassa ollut Vilppu Kaukosen runoilema laulu:

"Lumikorpien tyyni ja mahtava yö,
puut korkeat taivasta halaa.
Yli maisten varjojen palaa,
ikitähtien ääretön loistava vyö".