Muisteluksia elämäni varrelta

2. Erämaan korkeakoulussa


Lappilaista kulttuuritaustaa.

Aivan siitä lähtien kun lantalainen asutus on Lappiin edennyt, ihmiset ovat eläneet luonnon armoilla ja sen vuosirytmin mukaan, jonka luonto on sanellut. Aivan ensimmäiset lantalaiset ovat tulleet Lappiin, saamelaisten maille, lähinnä neitseellisen erämaan, riistarikkaiden metsästysmaiden ja kalaisien vesistöjen houkuttamina. Niinpä vuotuinen elämä on muodostunut sen mukaan, onko kysymyksessä ollut keväinen linnunpyynti, kesäinen kalastus tai syksyiset pitkät eräretket peuran ja hirven pyyntineen tahi sitten ansapyynti ennen lumien tuloa. Muistissani on vielä 1960-luvulta vanha korkealta katkaistun männyn tynkään rakennettu riistalava Vuovaaran ja Purnumaan välimaastosta. Tämä oli muistona siltä ajalta, jolloin Torvisen kylän miehet ovat harjoittaneet pitkiä eräretkiä ja tälle riistalavalle varastoineet petojen ulottumattomiin saliinsa odottamaan lumien tuloa, jotta on voitu hevosella hakea saalis kotiin. Samoin vielä niihin aikoihin oli erämaissa kaatuneiden juurakoiden viereen laitettuja linnunansapaikkoja muistona ajalta, jolloin syksyinen ansapyynti oli sallittua ja näytteli keskeistä osaa tulevan talven elannossa.
     Myöhemmin, kun maanviljelys ja karjanhoito ovat tulleet hallitseviksi Lapin maaseudun ihmisten elinkeinossa, tämä on tuonut entistä tiiviimmän rytmin vuotuiseen elämään ja aina kun aamulla on herännyt, on tiennyt mitä sinä päivänä tehdään. Keväiset pellonteot on pitänyt suorittaa miltei päivälleen oikeaan aikaan, samoin heinänteko, elonleikkuu ja syksyinen riihenpuinti. Hyvin keskeistä osaa karjan elannoksi hankittavasta heinästä näytteli vielä 1950-luvulla luonnonniityiltä hankittava heinä. Niinpä jo kymmenen ikäisenä olin heilumassa siipivikatteen kanssa Vuojokivarren niityillä. Kesähelteillä työ oli tosissaan raskasta, varsinkin iltaisin tehtävä heinänkanto sapilailla latoihin tai suovaan. Oli mäkärää, sääskeä, polttiaista, siipimuurahaista ja paarmaa silmät ja korvat täynnä, mutta kun molemmin käsin oli kannettava, ei auttanut muu kuin karaista luontonsa ja hammasta purren kestää. Mutta sitten kun heinänteko oli saatu onnistuneesti loppuun suoritettua ja lehmien tulevan talvet heinät latoon ja kun elokuisina kuutamoiltoina mentiin samaisen Vuojoen varteen ongelle, niin ei voi sanoin kuvata sitä kokemusta, jonka sain kokea.
     Oli niitetyt sileät niityt, kuivat heinät ladoissa tulevan talven turvana, peilityyni joenkalvo, jonka rikkoi vain ongenkohon liike silloin kun kala kävi nykkimässä ja elokuinen punertava täysikuu kaiken tämän yllä. Omalla tavallaan tätä mahtavaa, lähes ekstaattista kokemusta lisäsi vielä se, että olin itse ollut mukana heinänteossa ja voittanut sen rasitukset ja ötököiden aiheuttamat kärsimykset. Oman lisänsä tähän luonnon rikkoutumattomaan harmoniaan toivat myös iltalennolla pitkin joenuomaa lentelevät sorsaparvet, jotka kertoivat omaa kieltään siitä, että syksy ja metsästyskausi on lähestymässä.


Kauhunhetkiä erämaassa

Nyt kun Lappilainen kulttuuri eränkäynteineen näytteli keskeistä sijaa kasvuympäristössäni, niin jo pienestä pojasta lähtien oli itsestään selvää, että myös minusta tulee erämies. Niinpä elokuisina iltoina Vuojoen yllä lentäviä sorsaparvia katselin pitkään ja silmällä, että nämä tulevat olemaan tulevia metsästyskohteitani.

Kesällä 1961 teimme viimeistä kesää heinää luonnonniityiltä Vuojokivarressa. Tämä kesä oli sateinen ja niinpä kesken heinänteon tuli kaatosade, Vuojokeen nousi korkea tulva ja niityt peittyivät veden peittoon. Niinpä kolme päivää sauvoin veneellä pitkin niittyjä ja keräsin mättäiden päällä säilyneitä märkiä hei- niä veneeseen, vein ne ladon katolle tai nurkkahirsien päälle kuivumaan ja kun yksi lato peittyi, sestoin toiselle niitylle keräämään sieltä heiniä veneeseen viedäkseni ne kuivumaan ja kun heinät latojen katoilla kuivuivat, hangottiin ne latoon ja taas uudet märät heinät sisään. Näin saatiin edes osa heinistä pelastettua, mutta valtaosa rantaheinistä meni tulvan mukana.

Kävi myös niin, että kun tämä heinätyö saatiin loppuun suoritettua ja varusteet tuotua jokivarresta, minua tultiin pyytämään metsähallitukseen leimaustöihin, jonne myös lähdin. Tämän leimikon teimme Keinojärven taakse Keinoselkään ja homma kesti parisen viikkoa, jonka ajan majailimme yhtäjaksoisesti Keinojärven savottakämpällä; ja kun tilin sain, oli itsestään selvää, mitä tällä tililläni tekisin. Niinpä ostin ensimmäisen oman aseen, lippaalla varustetun pienoiskiväärin, jonka kanssa samoilin ensin sorsan pyynnissä ja syyskuun ensimmäisenä päivänä tein ensimmäisen eräretken oman aseeni kanssa. Saalista sinä päivänä en saanut, mutta jokin sisälläni sanoi, että olin löytänyt sen harrastuksen, jossa astelin isieni jalanjäljissä ja päässyt sisälle siihen elämään, jossa halusin koko elämäni osana Lappilaista eräkulttuuria elää.

Eräänä syyskuisena iltana kävin jälleen istumassa iltaa Nestorin pienessä asunnossa. Sinä iltana Nestori kertoi tapauksen, jossa eräs mieshenkilö, Moskun Aleksi, oli joutunut eräretkellään karhun kynsiin. Asia oli tapahtunut niin, että hän oli ollut pienoiskiväärin kanssa metsästämässä eräänä lokakuisena päivänä, jolloin lunta oli jo ollut maassa. Metsäpolkua suuren kuusen ohi käveltyään oli kuusen alta hyökännyt karhu hänen selkäänsä niin, ettei hän ollut ehtinyt mitenkään puolustautua ja oli lopulta pelastanut henkensä sillä, että oli tekeytynyt kuolleeksi. Kauan aikaa karhu oli vahtinut miestä, välillä purrut, välillä lyönyt kämmenellä selkään ja taas kuunnellut, mutta Aleksi oli ollut hengittämättä ja liikkumatta, josta karhu oli päätellyt miehen kuolleeksi ja mennyt pois. Nyt kun Aleksi oli todennut karhun lähtenen, oli hän noussut ja lähtenyt kiiruhtamaan kotiinsa omia jälkiään. Matkalla hän oli alkanut epäileen, että karhu saattaa vielä tulla perässä ja hypännyt omilta jäljiltään sivuun ja kiertänyt kotiin mutkan kautta. Ja niin oli myös käynyt. Seuraavana aamuna oli käyty katsomassa jälkiä ja todettu, että karhu oli käynyt aivan talon näkösillä; ja jos Aleksi ei olisi sivuun hypännyt, karhu olisi saanut kiinni ja sen jälkeen Aleksia ei olisi pelastanut enää mikään.
     Seuraavana aamuna olin jälleen matkalla erämetsiin noin kahdeksan kilometrin päässä kotoani Vuovaaran laitamilla. Kävelin vanhaa ikipetäjien ja suurten kuusten keskellä kulkevaa kärrytietä ja kävellessäni ajattelin Nestorin kertomusta Moskun Aleksin kovasta kohtalosta ja juuri sillä hetkellä, kun nämä ajatukset mielessäni pyörivät, selkäni takaa alkoi suuren kuusen alta kuulumaan rytinää ja pauketta. Nyt tämä rytinä ja pauke yhtyi ajatukseeni ja olin aivan varma, että nyt myös minun niskaani hyökkää karhu ja minun elämäni päättyy siihen 16-vuoden iässä. Hetken aikaa olin täysin kauhun lamaannuttama ja odotin vain karvaisen pitkäkyntisen käpälän sivallusta selkääni ja kuolemaani. Kaikki karvani olivat varmasti pystyssä kunnes toivuin sen verran, että käännyin katsomaan ja näin kuinka suuri homenokka metso yrittää kuusen alta siivilleen.

Meditaation ja kontemplaation piirin

Kesän 1962 olin metsähallituksessa erilaisissa tehtävissä. Leimaustöitä, metsänkylvö- ja istutushommia, pillarin tuntimikkona oloa jne. jne. Eli kaikkea, mitä päiväläiselle tehtäviä löydettiin. Jopa erävalvontahommia.
     Elokuun puolivälin tienoilla tehtiin leimikkoa jossain Keinojärven takalistomailla ja majailtiin autiolla savottakämpällä, jossa iltaisin kuunneltiin kämpällä olutta radiota. Eräänä iltana radiosta tuli tunninmittainen joogaa käsittelevä ohjelma, ja muistan ikäni, kuinka makoilin petilläni selällään ja silmät kiinni kuuntelin kyseistä ohjelmaa, joka oli kuin viesti jostain ennen tuntemattomasta mahdollisuudesta ja sen tunnin aikana koin monta kertaa oman "ahaa-elämykseni".
     Ne alemmuuskompleksit ja heikko itsetunto, jotka minuun oli kouluaikana istutettu, ja joista edellisessä osassa kerroin, asuivat edelleen syvällä sisimmässäni ja vaikeuttivat menestymistäni niin työelämässä kuin sosiaalisissa suhteissakin. Nyt tämä jooga-ohjelma antoi ymmärtää, että ihmisen sisimmässä asuu valtavia mahdollisuuksia kunhan ihminen oppii näitä hyödyntämään ja kehittämään ja sinä iltana oivalsin, että ainut mahdollisuuteni tulevassa elämässäni on siinä, että lähden kehittämään omia henkisiä voimavarojani niin, että pystyn hengen voimassa nousemaan ympäristöni yläpuolelle siihen vahvuuteen, etten ole enää altis ympäristöni sysimisille, tyrkkimisille ja reestään poistyöntämisille. Samalla tämä antoi vaihtoehtoisen mahdollisuuden sille kotoiselle kristillisyydelle, jolla ei ollut mustan mökin pojan Jumal' kaipuuseen muuta kuin haukkumiset ja halveksunta tarjottavana.
     Niin tuli syksy ja sen kesän viimeinen leimikko tehtiin Sodankylän kunnan eteläosissa sijaitsevan Peuravaaran laitamille. Tämä leimikko valmistui perjantaina lokakuun 11. päivänä ja kun samana päivänä satoi ensilumen, määrättiin minut erävalvontatehtäviin siltä varalta, että jos hirvimiehet intoutuvat ottamaan ensilumilla "ennakkoa". Niin kävelin 17-vuotiaana henkeen ja vereen asti innokkaana "eräpoliisina" pitkin ja poikin erämaita erään kaverin kanssa ja jälleen koin, että olin siinä tehtävässä, jota haluaisin tehdä enemmänkin.

Tämä erävalvontahomma oli sen kesäkauden viimeinen tehtävä metsähallituksessa ja taas olin vailla työtä ja työttömyyskorvausta. Niinpä menin Sodankylässä kirjakauppaan ja ostin viimeisillä rahoillani joogaa käsittelevän oppikirjan Ernest Wood: Jooga ja lähdin tutkimusmatkalle henkisen minuuteni mittaamattomiin syvyyksiin.
     Hyvin yleisenä käsityksenä ihmisillä joogasta on että tämä on jotain tietyssä asennossa tuntikausia istumista, piikkimatolla makaamista jne. ja voihan joogaan tällaisiakin ulottuvuuksia liittää. Kuitenkin itselleni tuli heti alusta alkaen kaikkein keskeisimmäksi keskittymisen, meditaation ja kontemplaation harjoittelu, sillä jokin sisimmässäni sanoi, että juuri näitä alueita tulisin tarvitsemaan. Näissä harjoituksissa otin jonkin tietyn asian ja keskityin siihen. Sitten pitkän keskittymisen jälkeen lähdin jäsentelemään tätä asiaa pienempiin ja pienempiin osasiin, kunnes kaikki mahdolliset osatekijät oli löydetty ja käsitelty, jonka jälkeen tarkasteltiin näitä jaettuja osatekijöitä yhtenä kokonaisuutena niin, että tiedostettiin kaikki jaetut osatekijät yhtäaikaa. Tämä on kontemplaatiota ja tässä kontemplaatiossa on avain kosmiseen tajuntaan.
     Nyt kun olin löytänyt tien kosmiseen tajuntaan, laajensin maailmankuvaani henkisestä minuudesta kosmokseen ja paljon käytin myös aikaa Jumalan henkisen olemuksen syvähenkiseen tutkisteluun eli meditaatioon ja yhteyden löytämiseen Jumalan kanssa ja ilmeisesti tähän yhteyden perustuu tapaus toukokuussa 1963.

Sinä keväänä olin töissä eräällä sepelimurskaamolla siilomiehenä. Tehtäviini kuului sepelin laskeminen siilosta kuorma-autoon, pitää näistä kuormista kirjaa sekä huolehtia siilon alustan puhtaanapidosta niin, ettei siihen pääse hiekkaa kasautumaan. Sinä aurinkoisena iltapäivänä lapioin siilon alustan todella puhtaaksi, kuin pöydän pinta ja olin tyytyväinen hyvin tehdystä työstä. Kävi kuitenkin niin, että kun seuraavan kuorman laskin, valui siilon läpän raosta alustalle pieni hiekkakasa. Ensin ajattelin, että lapioin hiekan sitten kun tulee enemmän, mutta sitten: Oli kuin joku olisi sisälläni sanonut, että ota lapio ja lapioi. Tämä sisäinen kehotus oli niin voimakas, että otin välittömästi lapion ja menin tämän hiekkakasan luo. Samalla hetkellä kuului selkäni takaa kova kolaus ja kun käännyin katsomaan, oli rautakanki pudonnut 8 metrin korkeudesta sille paikalle, missä muutama sekunti aiemmin olin seisonut ja ilman tätä voimakasta sisäistä kehotusta tämä rautakanki olisi pudonnut suoraan päähäni ja minun mainen matkani olisi päättynyt siihen. Eli että Jossain itseni ulkopuolella oli joku, joka näki mitä on tapahtumassa ja tämä jokin kehotti minua siirtymään pois alta. Jumalan varjelusta? Ilmeisesti.


Karhua jahtaamassa.

Murskaushommat tällä sepelimurskaamolla päättyivät toukokuun lopulla ja jälleen olin vailla työtä. Niinpä minulla oli aikaa kotihommien ohella harrastaa kalastusta ja eränkäyntiä.
     Eräänä kesäkuun alkupäivänä varustin virvelini ja nokipannuni reppuuni sekä vähän evästä ja suolaa siltä varalta, että sattuisin saamaan kalan tai pari nuotiolla paistaakseni. Samoin otin mukaani uutuuttaan hohtavan kiväärini ja runsaasti patruunoita siltä varalta, että sattuisin yhyttämään karhun, joka oli jo parini edellisenä vuonna ilmaissut niissä kairoissa itsensä tappaen luonnon laitumella olleita lampaita ja pitäen ihmisiä varuillaan.

Sillä kertaa suuntasin retkeni kotoani noin 15 kilometrin päässä olevalle Pyhälammelle tarkkaillakseni myös hanhien pesimistä ja tehdäkseni riistahavaintoja. Valtion riistantutkimuslaitoksen avustaja kun olin.


Pyhälampi vaarojen katveessa keskellä erämaata. Lampi on hanhien suosittu levähdys- ja ruokailupaikka. Taustalla Lampivaaran takaa kohoaa Ukko-Luoston huippu.

Illan suussa sain virvelöityä Pyhälammesta yhden puolikiloisen hauen, joka riitti mainiosti iltapalaksi tikussa paistettuna. Niinpä aloin varustamaan tulipuita, havuvuodetta ja laavuntapaista yöpyäkseni Pyhälammen rantamaisemissa.
     Kello oli jotain yli kymmenen illalla kun keitin teetä ja paistoin hauen iltapalaksi kunnes kesken ruokailun läheisestä vaaran rinteestä kuului voimakas ääni vain muutaman sadan metrin päässä. Ensimmäinen ajatukseni oli, että Pyhätunturilta Luostolle menevällä vaellusreitillä oli turisteja liikkeellä ja he huutelivat, mutta hyvin pian tajusin, että huutaja oli itse karhu.
     No. Siinä teenjuonti ja syöntipuuhat sai jäädä. Varustin kiväärini lippaan täyteen patruunoita ja kuudennen patruunan piippuun. Tämän lisäksi laitoin oikeanpuoleiseen puseron taskuun lisää patruunoita helposti käsiin saatavaksi mikäli eteen tulisi tiukka paikka ja lisää patruunoita tarvittaisiin.
     Taivas oli paksun pilven peitossa ja niinpä kesäkuinen yö oli hämyisä kun hiivin hiljaa ja äänettömästi Lampivaaran rinteitä kaikki aistini äärimmilleen viritettyinä. Pysähdyin välillä pitkiksi ajoiksi, kuuntelin ja tarkkailin niin puiden latvoja kuin kuusen tyviäkin. Siinä hiipiessäni muistui mieleeni muutama viikko aiemmin Lapin Kansassa kerrottu juttu kun Inarissa Virtaniemen rajavartioaseman rajavartija oli lähtenyt kaatamaan läheisellä poroaidalla yhytettyä karhua. Hän oli päässyt myös ampumaan karhua, joka oli haavoittuneena hyökännyt miehen kimppuun. Rajamies oli ampunut kiväärin lippaassa olleet viisi patruunaa, kaikki olivat osuneet karhuun ja kuitenkin karhu oli repinyt miehen pahoin ja tappanutkin, mikäli läheisyydessä ollut Lapin mies ei olisi ehtinyt hätiin ja ampunut karhun kuoliaaksi.
     Lapin Kansassa oli kuvattuna tämä Helsingistä syntyisin oleva rajavartija Ivalon sairaalassa käärittynä päästä jalkoihin siteisiin ja näkyvissä oli vain silmät ja suu ja nyt kun tämän kaverin kohtaloa sinä hämyisenä kesäkuun yönä karhua vaaniessani ajattelin, olin varmahan kalpea kuin lakana. Rajavartijalla oli ollut tehokas sotilaskivääri kun taas oma aseeni oli huomattavasti vähäisempi lintupyssy, Sakon 243 kivääri. Kävi kaiken huipuksi vielä niin, että erään tuuhean kuusen tyvellä oli musta hahmo, joka hämärässä näytti vaanivalta karhulta ja niinpä kaikki karvani olivat pystyssä. Ajattelin kuitenkin, että saattaa olla juurakko ja tämän varmistamiseksi lähdin kiertämään ja sammaleiseksi juurakoksi se hahmo lopulta myös paljastui.

Kello oli jo yli neljän aamuyöllä kun viimein palasin asentopaikalle ja pakkasin varusteeni reppuun suunnatakseni Luoston tunturimajalle. Ilmeisesti karhu oli saanut jo illalla vainun minusta tai nuotion savusta ja varoitushuudon huudettuaan häipynyt muille maille. Kävelin Pyhätunturin ja Luoston välillä olevaa vaellusreittiä ja pidin kävellessäni kiväärin kädessäni siltä varalta, josko olin karhun kanssa liikkeellä samaan suuntaan; kunnes Ukko-Luoston ylitettyäni hyvästelin sen karhun ja nostin kiväärin olalle. Kävellessäni muistui myös eräs sotilaslaulu, jota sovelsin siihen tilanteeseen mielialaani kohentaakseni: "Tunturi on kivinen kävellä ja kivääri on raskas kantaa. Sun valvari vei, sun valvari vei….."

Luoston tunturimajalle päästyäni kello oli jo liki 8. Pilvet olivat häipyneet ja kesäinen aurinko oli nousemassa. Majalla keitin vähän kahvia ja voileipää syötyäni kaaduin laverille eikä unta tarvinnut valvotun yön jälkeen odottaa ja niinpä kello oli kaksi iltapäivällä kun avasin silmäni ja kahvit juotuani suuntasin kotiin suorinta tietä Kiiskilammen kautta.


Kesäisen yön rauhaa Vuojoella


Syvemmälle erämaihin ja henkiseen minään

Kesän 1963 tein satunnaisia töitä. Olin Metsähallituksen töissä aina kun jossain leimikoita tehtiin ja välillä myös renkinä naapurin isännällä. Kuitenkin kaikkein suurin mielenkiinto oli aina henkiseen maailman liittyvissä kysymyksissä. Erityisesti yksinäiset kalamatkat kesäisinä iltoina tarjosivat hyvät mahdollisuudet luonnon ja henkisen minäni välisten suhteiden tutkailuun.

Intialaisessa filosofiassa ymmärretään niin, että meidän henkinen minuutemme - todellinen Minä - on samaa olemusta Jumalan Hengen kanssa ja tämä Jumalan eläväksi tekevä henki on kaikessa elollisessa, myös kasvikunnassa. Samoin intialainen filosofi ymmärtää niin, että todellinen harmonia on henkistä ykseyttä Jumalan ja kaiken elollisen kanssa. Niinpä intialainen voi katsoa kedonkukkaa ja ajatella: "minä olen tuo" tai taivaan lintua ja taas: "Minä olen tuo". Nyt kun näitä ajatuksia jokivarren hiljaisuudessa kalamatkoillani pohdiskelin ja sovelsin käytäntöön, niin valtavia olivat ne kokemukset, joita sain kokea. Joenrannan pensaat ja heinät huojuivat suvituulessa, jossain kaukana kukkui käki, jossain visersivät pikkulinnut ja joskus molskahti kala joessa ja kaikki nämä olivat yhtä ja olin henkisessä yhteydessä kaiken tämän kanssa. Olin löytänyt henkisen yhteyden Jumalan ja kaiken elollisen kanssa ja näkisin, että tämä henkinen yhteys oli perusteena myöhemmin syksyllä kokemalleni ahaa-elämykselle:

Syksyllä samoilin päivät pitkät eräretkilläni kartoitin erämaata yhä kauempaa ja kauempaa. Jokaisena päivänä ulotin metsästysmatkani pitemmälle ja uusille alueille, joissa en koskaan ennen ollut käynyt. Näin erämaan "kartta" piirtyi vähitellen alitajuntaani ja samalla kehittyi suuntavaistoni niin etten koskaan eksynyt. Metsästyslakia oli vuotta aiemmin muutettu niin, että pienoiskiväärillä metsästys oli kielletty ja kun muutoinkin pienoiskivääri oli osoittautunut karhujen valtakunnassa köykäiseksi, niin nyt minulla oli tehokkaampi ase. Kunnon metsästyskivääri. Kun tämän lisäksi olin oppinut metsästyksen alkeet ja minulla oli hyvä lintukoira, niin myös saalista sain. Olin 18 vuoden iässä täysipainoinen perheen riistanhankkija.


Köyhän metsästäjän on ladattava kiväärin patruunat itse. Ruutin punnitus on tarkkaa puuhaa.


Sinä päivänä olin ulottanut metsästysmatkani Vuovaaran takalistomaille, noin 10 kilometriä kotoani, ja saanut siihenastisen elämäni parhaan saaliin. Repussani oli ukkometso, kaksi koppeloa ja teeri kun astelin vanhaa polkua kohti kotiani. Koirani, Jalo, juoksenteli edelläni samaa polkua muutaman kymmenen metrin päässä. Mielialani oli valtavan korkealla. Olin tyytyväinen neitseelliseen erämaahan, jossa sain astella taattojen askelissa ja samoja polkuja, joita suuri eräkirjailija A. E. Järvinen oli muutama kymmenen vuotta aiemmin astellut. Olin tyytyväinen siihen, että sain perheen riistanhankkijana viedä äidilleni kunnon saaliin. Ja näissä hyvissä tunteissani kiinnitin katseeni edelläni juoksevaan koiraani ja ajattelin: "Ja on minulla hyvä koira". Ja välittömästi koirani kääntyi katsomaan minua ja alkoi heiluttamaan häntäänsä. Eli että: Minulla ja koirallani oli jokin aisteista riippumaton yhteys.


Pyhäkköni ja temppelini

Mitä enemmän samoilin suurissa humisevissa erämaissa, sitä enemmän tästä erämaasta muodostui osa minun sieluani - samalla myös minun pyhäkköni ja temppelini. Kaukana oli katala maailma ja kaukana ne ihmiset, jotka olivat siihenastisen elämäni sysineet ja tyrkkineet. Erämaan hiljaisuudessa sain olla oma itseni, kuunnella oman sydämeni ääntä ja toteuttaa omia sisäisiä kehotuksiani kenenkään häiritsemättä. Samalla olin löytänyt todellisen henkisen yhteyden koirani kanssa ja me, erätoverukset, ymmärrettiin sanattomasti toisiamme. Vaikka ulkoisesti elämä oli ilman työtä ja työttömyyskorvausta tai muutakaan tuloa todella köyhää, niin henkisesti elin elämäni rikkainta ja kehittävintä aikaa. Jokainen päivä ja jokainen yö joko havuvuoteella rakotulilla tai eräkämppien lavereilla antoi mahdollisuuden aina uusiin ja uusiin henkisiin kokemuksiin. Kun samaan aikaan tutkin myös henkistä filosofiaa tutkivaa kirjallisuutta, nämä yksinäiset illat ja yöt tarjosivat mitä parhaimmat mahdollisuuden jo luetun analysointiin, vertailuun aiemmin paljon lukemani Raamatun kanssa ja asettamiseen henkisen maailmakuvani laajenevaan palapeliin.
     Nythän on niin, että "seura tekee kaltaisekseen", eli silloin kun ihminen pyörii jossain joukossa, työporukassa tai muutoin kaveripiirissä, niin tällä joukolla on yksilön psykologisena auktoriteettina taipumus muokata yksilön maailmankuvaa ja persoonallisuutta tämän joukon mukaisesti ja tuskin kukaan pystyy tätä joukon vaikutusta täysin eliminoimaan, ainakaan joutumatta suuriin ristiriitoihin joukon kanssa. Nyt kun täällä erämaan hiljaisuudessa ei ollut tällaisia inhimillisiä tämän maailman mukaisia muokkaajia, olin täysin vapaa olemaan hengen välittömässä johdatuksessa. Mutta myös ihmisen ikävä oli erämaan hiljaisuudessa jatkuvaa todellisuutta.

Oli lauantai lokakuun puolivälissä 1963. Sinä päivänä suuntasin eräretkeni Pyhälammen kautta Luoston tunturimajalle, jossa suunnittelin olevani yötä. Iltapäivällä kahden - kolmen tienoilla olin Pyhälammella ja keittelin kahvia kun samoille tulille käveli kaksi nuorta miestä Pyhäjärvellä. Oli ensimmäinen hirvenpyyntipäivä ja vaikka maa oli lumeton, miehet olivat lähteneet hirvimetsälle. Kun sitten saimme kahvit juotua ja lähdimme jatkamaan matkojamme, he suuntasivat kymmenen kilometrin päässä olevalle Huttu-ukon autiotalolle yöksi ja minä taas yhtä kaukana olevalle Luoston tunturimajalle.
     Kävi vielä niin, että Luoston helmakuusikoissa oli metsoja ja koppeloita, joiden vaanimisessa meni aikaa siinä määrin, että pimeä yllätti kesken matkan. Kello oli jo pitkästi yli kuuden kun lähes säkkipimeässä pyrin eteenpäin. Sen verran vierellä oleva tunturi häämötti taivasta vasten. että tiesin mihin suuntaan minun on pyrittävä ja niin jatkoin matkaani. Joskus pimeästä kuusikosta alkoi kuulua maantöminää ja risujen pauketta, josta päättelin isomman elukan olevan liikkeellä, mutta sitä, mikä elukka tämä oli, en pimeässä nähnyt. Saattoi olla hirvi tai poro tai vaikka karhu. Niinpä pidin kiväärin käsissäni ampumavalmiina; etten joutuisi Moskun Aleksin kohtalotoveriksi.
     Joskus kahdeksan lopulla, kun majaa ei alkanut näkymään, ajattelin jo kävelleeni ohi ja suunnittelin nuotion laittamista ja yöksi jäämistä metsään. Kuitenkin, kun vähän matkaa olin kävellyt, alkoi edestäni kuulua pienen puron solinaa ja pian tuli linja vastaan ja linjalta, ylärinteeltä päin häämötti valkea majan nurkkalauta ja niin olin päässyt määräni päähän. Laitoin tulet takkahuoneeseen, keitin kahvin ja söin vähän voileipää ja lämmitin vielä saunan sinä iltana. Saunomisen jälkeen kulutin iltaani lueskelemalla kynttilän valossa majalla olutta vieraskirjaa samalla kun ajattelin tapaamiani hirvimiehiä. Heitä oli kaksi, kun taas olin yksin koirani kanssa. Sillä kertaa tunsin ikävää ja kun lueskelin vieraskirjassa olleita uskovien nuorten ryhmien kirjoituksia, niin jostain syvältä sisimmästäni nousi valtava kaipaus päästä tällaiseen joukkoon. Joukkoon, josta ei pois ajettaisi sen vuoksi, etten ala juopottelemaan ja syntiä tekemään. Joukkoon, jossa olisin hyväksytty, rakastettu ja voisin yhdessä toisten kanssa palvella Jumalaa. Kuitenkaan tällaista nuorten joukkoa ei kotiseudullani ollut ja kun kotikyläni nuoret olivat minun reestään pois työntäneet, olin yksin. Yksin Jumalani, omantuntoni ja koirani kanssa ja sinä iltana vaivuin uneen pohjattoman ikävän vallassa.

Kuitenkin koitti taas uusi aamu ja kun kahdeksan tietämillä heräsin hyvin nukutun yön jälkeen, paistoi aurinko kirkkaalta taivaalta ja kun katsoin ulos, oli yöllä satanut ensilumen ja koko tunturimaisema säteili puhtaanvalkoisena kirkkaassa auringonpaisteessa ja pikkupakkasessa. Niinpä aamukahvit juotuani ja vähän voileipää syötyäni suuntasin kotimatkalle ja uusiin vaiheisiin henkisen korkeakouluni haastavalla tiellä.


Luoston tunturimajan ympäristö oli 40 vuotta sitten suurta humisevaa erämaata - karhujen valtakuntaa. Nykyään majalla toimii latukahvila ja myytävät munkit ovat vasta paistettuja ja todella hyviä.


Erämaiden kasvatteja

Pieni poikanen, Mooses, ongittiin ylös Niilin rantakaislikoista ja vietiin faaraon hoviin, missä sai parhaan mahdollisen sen aikaisen opetuksen ja kasvatuksen ja hänellä olisi ollut loistava tulevaisuus faaraon hovissa. Mutta toisin oli Korkeimman taholta suunniteltu.
     Moosekselle kävi niin, että hän joutui henkipattona lymyämään kauas Midianin erämaihin kaitsemaan appensa Jedron lampaita. Neljän vuosikymmenen aikana täällä erämaan hiljaisuudessa, missä tuuli huojutti yksinäisiä erämaan ruokoja, missä vähäinen lammaslauma kalusi vähäistä ruhoa; ja missä pedot vaanivat saalistaan, Moosekselta unohtui faaraon hovin opetukset ja loistava hovielämä sekä hupeni myös suuret luulot itsestään. Täällä erämaan hiljaisuudessa Mooses oppi tuntemaan todellisen itsensä, oppi kuuntelemaan sydämensä puhetta ja oppi lopulta kuuntelemaan myös Hänen puhettaan, joka sanoi nimekseen MINÄ OLEN.

Herra on Henki ja Herra voi käyttää palveluksessaan vain niitä, jotka pystyvät aistimaan Hengen kehotukset ja johdatukset omassa sisimmässään. Tätä taitoa ei opita faaraoiden hoveissa eikä tämän maailman hälinän ja rientojen keskellä. Tämä taito opitaan vain pitkällisen erämaan korkeakoulujen kautta - siellä, minne ei yksikään ihmisen ääni enää kanna; ja missä aikaa ei enää ole. Tie ei ollut helppo kuljettavaksi Moosekselle, mutta tämä oli ainut tie siihen tehtävään, josta hänet vielä vuosituhansienkin perästä tullaan muistamaan ja tietämään.

Profeetta Elia oli Disben vuorimaan kasvatteja - huutavan ääni erämaasta, joka puuttui voimallisesti kuningas Ahabin jumalattomaan menoon ja palautti Israelin kansan parannukseen ja vaeltamaan ehyellä sydämellä Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalan yhteydessä.
     Kovin paljoa ei Elian lapsuudesta ja nuoruudesta ole tietoa saatavana, mutta hänen pukeutumisensa ja toimintansa kuvastaa karua askeettista erämaan elämää - erämaan, jossa hän oppi Mooseksen tavoin kuuntelemaan Jumalan Hengen kehotuksia ja johdatuksia.

80. Ja lapsi kasvoi ja vahvistui hengessä. Ja hän oli erämaassa siihen päivään asti, jona hän oli astuva Israelin eteen.

Myös Johannes Kastaja oli erämaiden kasvatti, joka oli kutsuttu ja erotettu valmistamaan Elian hengessä tietä tulevalle Messiaalle. Eli kävi samaa erämaiden koreakoulua, jonka kaikki suuret profeetat olivat ennen häntä käyneet ja tulevat aina käymään. Jumala ei voi käyttää palveluksessaan tämän maailman kasvatteja eikä tarvitse sitä viisautta, jota tämän maailman faaraoiden hoveissa ja korkeakouluissa opetetaan. Hänellä Itsellään on viisaus, tieto ja ymmärrys, kunhan ihminen oppii hänen viisauttaan, tietoaan ja ymmärrystään kuuntelemaan - siellä, missä tuli huojuttaa yksinäistä ruokoa, missä pedot vaanivat; ja missä ainut turva on ikiaikojen Jumala.


Otsikkosivulle
Seuraavaan osaan